IMCA 2009 Gyula, Unkari

Keskiviikko:
Starttasimme Vellun& Ellan ja Marian&Lunan kanssa puolen päivän aikaan Turusta kohti Helsinki-Vantaata. Vellun Skoda oli kohtalaisen täynnä ihmisistä, koirista ja tavaroista. Mielessä kävi, että mitenköhän me mahdutaan Budapesissä vuokra-autoon, joka tulisi varmasti olemaan pienempi kuin Vellun farkku.

Matkalla pysähdyttiin tankkaamaan ihmiset, koska tiedossa oli pitkä päivä. Lentokentän parkista löytyi paikka autolle ja sitten otettiinkin ensimmäinen asken kohti konetta, eli bussilla terminaaliin. Kentällä laitettiin koirat kasseihin ja ei muuta kuin lähtöselvitystä tekemään. Minä ja Vellu suunnattiin koirinemme Finnairin lähtöselvitykseen, joka sujui täysin ongelmitta. Koirista ei juurikaan oltu kiinnostuneita, passit sai jäädä odottamaan paluuta. Maria onnistui saamaan myös Lunan Malevin selvityksistä läpi, joten ei muuta kuin turvatarkastusta kohti. Turvatarkastuksessa kanssa matkustajilla oli hauskaa, kun meidän piti nostaa koirat pois kasseistaan ja kulkea metallin paljastimen läpi koirat kainalossa

Seuraavaksi vuorossa oli odottelua ja odottelua... Lennot lähti viiden molemmin puolin. Lähtöportilla treffasimme lopunkin joukkueemme. Heikki ja Sanna olivat vieneet Hellun ja Siirin jo ajoissa vietäviksi ruumaan. Meidän kanssa samassa koneessa matkusti siis yhteensä neljä koiraa, kaksi ruumassa ja kaksi matkustamossa.

Jännitin itse aika kovin lentoa, mutta Oona otti lunkisti koko matka. Taisi olla ihan samanlaista kuin autossakin matkustaminen... Unkarin päässä kukaan ei kysellyt mitään koirista ja kun viimein olimme saaneet matkatavarat koneesta, siirryimme saapuvien aulaan, mikä oli täynnä kylttejä kantavia ihmisiä. Me etsimme Heikin ja Vellun nimiä kantavaa henkilöä ja löytyihän se "Herra Heikki" ja "Veli-Pekka Suuronen". Aika hyvin oli oivallettu Me tytöt jäätiin kentälle odottamaan, että miehet hakevat pari pientä autoa, jotta pääsemme ajamaan Budapestista aivan Romanian rajan läheisyydessä sijaitsevaan Gyulaan.

Hetken odottelun ja koirien pissatuksen jälkeen pääsimme matkaan. Heikki ja Sanna saivat hienon Grande Punton ja me matkasimme Ford Fusionilla joka oli oikea tilaihme Unkarin liikennekulttuuri poikkesi aika paljon suomalaisesta. Pääteiden nopeusrajoitukset piti "arvata", taajamissa oli kyllä mainittu rajoitus, mutta taajaman päätyttyä ei missään kerrottu tiellä alkanutta uutta rajoitusta. Koko ajomatkan oli pimeää, joten matkan teko ei ollut kovin helppoa. Navigaattori löysi vain päätiet ja taisimmekin kiertää hiukan pidempää reittiä määränpäähämme. Hotellia ei ensin meinannut löytyä millään, mutta sitten kun katsoimme oikeasta osoitteesta, niin siellähän se oli Henkilökunta otti meidät todella ystävällisesti vastaan. Koska koirat oli joutuneet matkustamaan melkein koko päivän, päätimme käydä vielä keskiyön kävelyllä joen rannassa. Sitten ei muuta kuin unille ja odottamaan aamua, ell tarkastusta ja treenejä.

Torstai:
Torstaiaamu alkoi hotelliaamiaisella. Koska meillä oli jo yhdeksän aikaan sovittuna ell tarkastus, päätimme lähteä etsimään kisapaikkaa ajoissa. Löysimmekin paikan päälle kohtuu suoraa reittiä, matkaan meni n. 10 minuuttia kävellen. Kisapaikka vaikutti oikein mukavalle. Pääsimme heti "ell:n tarkastukseen", kyseessä oli siis rokotusten tarkastus... Koska meillä oli ruhtinaallisesti aikaa ennen omaa treenivuoroamme, päätimme valloittaa koirille varatusta teltasta Suomelle oman nurkkauksen. Koirat häkkeihin ja sitten varaamaan katsomosta Suomelle paikkaa. Katsomoon päästyämme koimme yllätyksen. Meillä oli kannustusjoukkoja Suomesta asti! Suomalainen pariskunta oli Unkarissa lomalla ja olivat päättäneet tulla samalla katsomaan kisoja. Suuri kiitos avusta, ravintolavinkeistä ja seurasta Aino-Leena ja Laszlo Nagy!

Suunnittelimme tarkkaan meidän treenit, jokainen pääsi kokeilemaan kaikkia esteitä ja melkein kaikki juoksi yhtäaikaa kentällä. Esteet oli tosi hyvät, kohtuu uudet Smart99:n. Oona kävi kuumana, en tiedä mikä sitä vaivasi, kun kisapaikalla ei ollut silloin juurikaan meteliäkään. A:lla jouduin muistuttamaan, puomilla ärähdin ja neiti loikkasi. Ärähdin vielä toisellakin yrittämällä -> loikka. Meinasin luovuttaa, mutta sitten päätin, että kyllä mä osaan. Ja osasinhan mä, huusin nätisti "Oona kii, kii-kii" ja makee kontakti. Vielä pari toistoa ja äkkiä pois. Jäi tosi hyvä mieli treeneitä. Tässä kohtaa kello oli vasta kymmenen ja lämpötila oli alkanut nousemaan jo aika huimiin lukemiin. Mittarit näyttivät yli 30 astetta. Päätimme kävelyttää koirat ja palata hotellille. Koirat jäivät lepäämään hotelliin, kun me lähdimme etsimään linnaa jolta iltapäivällä järjestettävä kulkue lähtisi. "Pienen" kiertelyn jälkeen löysimme linnan ja hieno linna olikin.

Iltapäivällä oli sitten vuorossa avajaiskulkue läpi Gyulan kaupungin. Koko kisaväki oli kokoontunut linnan pihalle, josta lähdettiin maittain hevosvankkureiden perässä kävelemään Gyulan keskustan läpi kisapaikalle. Suomen koirista Siiri, Oona ja Luna kantoivat ylpeinä omia lippujaan. Varsinkin Siiri sai ihmisten päät kääntymään Kisapaikalla oli tarjolla kakkua ja kojusta sai ostaa poppareita, hattaraa ja jäähilejuomaa Muut lähtivät koirien kanssa hotellille ja minä jäin joukkueenjohtajan ominaisuudessa vielä palaveeraamaan muiden joukkueenjohtajien kanssa.

Perjantai:
Ensimmäinen kisapäivä. Helle oli kova, mutta minkäs teet, kisattava oli silti. Aamu alkoi kisojen avajaisilla hallilla. Ohjelmassa oli puheita ja tanssiesitys. Koirat jaksoivat yllättävän hyvin olla mukana koko avajaisten ajan, vaikka pitikin olla ihmis- ja koiramassan keskellä pitkä aika.

Ensimmäisenä kisasivat Suomen medit yksilöhyppärillä. Olin joukkueenjohtajan roolissa avustamassa rataantutustumisessa ja olipahan hollantilaistuomari tehnyt haasteellisen radan Kummallekin medikoirakolle valitettava hylkäys.

Minien eka rata oli myöskin yksilöhyppäri, tällä kertaa italialaisen tuomarin laatima. En pysty sanoin kuvailemaan sitä tunnelmaa mikä hallissa oli oman lähtövuoron ollessa seuraavana. Eikä pysty Oonakaan, niin kiihdyksissä se oli! Vaikka meidän lähtötreenit ovat menneet hyvin viime aikoina, niin nyt niistä ei ollut hajuakaan. Pienen selkkauksen jälkeen päätin viidennen tuomarin lähtöluvan jälkeen, että ei auta kuin ottaa lentävä. Paniikin omaisella takaa ohjauksella selvittiin alusta virheittä. Liialla etenemisellä aiheutin okserin jälkeen yhden kiellon. Ei saisi olla niin hätäinen, että vetää koiran ohi esteestä joka on ohjaajan ja koiran välissä... Muuten hieno rata ja vauhdikkaasti maaliin vitosella. Tästä on hyvä jatkaa sunnuntain finaaliradalle.

Katsoimme myös loput päivän radat. Para-agility on vaan jotenkin niin hellyyttävää, ihmiset nauttii ja ennenkaikkea koirilla on kivaa.

Illalla käytiin perinteisellä Gala-illallisella, jossa saatiin syödä perinteisiä unkarilaisia ruokia

Lauantai:
Yöllä oli aivan mahtava ukkonen, kaksi rintamaa lähestyi hotelliamme sellaisella rätinällä ja räiskeellä, etten ole ennen moista nähnyt. Seuraukset löydettiin aamulla ulkoa, kun isoja puun oksia oli pitkin teitä ja mm. kisapaikalla ollut koirateltta oli tuhoutunut käyttökelvottomaksi.

Aamu alkoi joukkueagilityradalla, jota tuomaroi jälleen kerran italialainen Arnaldo Benini. Hylky tuli kolmesta kiellosta, pari vedin ohi ja kolmas keinulta kun Oona tuli ennen puolta väliä pois Ei ollut oikein meidän juttu tämä rata.

Toisen radan, eli joukkuehyppärin tuomaroi hollantilainen Rick Molenkamp, jonka aiemmat radat oli osoittautuneet kohtuullisen vaikeiksi. Meidän kohtaloksemme tuli alun kolme estettä, joista Oona jätti kakkosen välistä ja meni suoraan kolmoselle, ei oikein lentävällä lähdöllä onnistunut tuo rata... Jälkikäteen videolta katsottuna näyttää siltä, että ohjasin kyllä, mutta koira oli jo päättänyt mennä kolmoselle.

Sunnuntai:
Ilma viileni sopivasti ukkosmyräkän jälkeen joten kisaaminen oli huomattavasti mielekkäämpää. Sunnuntaina olikin sitten vuorossa viikonlopun viimeiset startit, eli yksilöfinaalit. Tsemppi oli kova ja brittituomari John Gilbertin radalta me tehtiinkin NOLLA. Itse luulin sen olleen 5, kun Oona tuli aika kyseenalaisesti puomin alastulokontaktin. Lopputuloksissa Oona oli Suomen joukkueen paras koira ollen 13.

Tyytyväinen tuohon pitää olla, ihme että edes pysyi lapasessa vielä tuon viimeisen radan ajan

Maanantai:
Viimeinen päivä käytettiin Gyulan kyläkierrokseen. Räpsittiin kuvia ja nautiskeltiin hetki vielä paikallisesta tunnelmasta. Sitten oli aika luovuttaa hotellihuone ja aloittaa matka kohti Budapestiä. Tällä kertaa matka ei tuntunut ollenkaan niin pitkältä kuin tullessa, ehkä se oikeasti olikin lyhyempi Kentällä vallattiin yksi penkkirivi tavaroille, koirille ja ihmisille. Jostain syystä Finnairin lähtöselvitys aukesi tosi myöhään, siitä kuitenkin selvittiin ilman minkäänlaisia ongelmia. Tällä kertaa virkailija jopa halusi katsoa koirankin passia. Turvatarkus meni jälleen kerran ilman ihmeellisyyksiä, vaikka Budapestin päässä se oli kyllä huomattavasti nopeatempoisempi kuin Suomessa. Meinasi tulla kiire keräillä tavaroita hihnalta, kun seuraavan tavarat tuli jo päälle. Olisi ehkä ollut helpompaa jos koira ei olisi rimpuillut sylissä Koneessa Oona oli kuin kotonaan. Nukkui kerällä koko matkan, taisi olla hiukan väsynyt neljän päivän agilityrupeamasta... Lento oli tälläkin kertaa ajallaan, jopa hiukan ajoissa perillä. Ei muuta kuin koirat pissalle, odottelemaan lentoparkkiin vievää bussia ja kohti kotia. Kotona oltiin vasta puolen kahden aikaan yöllä. Lepa oli ihan täpinöissään meidän kotiin palusta ja olihan meilläkin ollut Onskun kanssa jo vähän ikävä mustaa pikkukoiraa